Tämä päivä alkoi sillä kun juoksin takapihalla olevaa polkua pitkin bussipysäkille ja bussi meni ohi. Eikä se sen paremmaksi ole oikein muuttunutkaan. Onhan mukana ollut tietenkin mahtaviakin hetkiä, kuten draamaesityksemme meni vihdoinkin hyvin. Se vain on arvoitus miksi se jännittää aina yhtä paljon, kun yleisö tulee saliin. Henki salpautuu ja sydän hakkaa, mutta jotenkin siitä aina selviää.
Koulun jälkeen OPKH:n kokouksessakin tuli esille mielenkiintoisia juttuja, ja tulevasta transu teemapäivästämme tulee varmasti upea.
Mutta huomasin viimein yhden asian.
Olen yrittänyt piiloutua, jättää sen jälkeeni, olen ollut myöntämättä sitä. Mutta nyt näpeistäni on luisumassa jotain elintärkeää. Ihmisiä, joiden kanssa olen elänyt kohta 11 vuotta. Joiden vuoksi ottaisin luodin. Kaikki se luottamus, muistot ja salaisuudet. Jokin on hajoamassa ja kaikki riippuu vain nyt siitä mitä aiomme tehdä tulevaisuudessa. Rehellisesti sanottuna minua pelottaa.
♥:llä Kristiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti